Kesäkuussa 2002 perheellämme alkoi uudenlainen arki, kun sain kesätyöpaikan hoitoapulaisena eräästä vanhainkodista. Työtehtäviini kuuluivat puhtaanapitotyöt sekä hoitajien avustaminen vanhusten hoidossa. Sain tehdä pelkkää aamuvuoroa koko kesän ajan. Pojat saivat hoitopaikan perhepäivähoidosta.
Minusta tuntui mukavalta päästä töihin ja toisten aikuisten seuraan. Samalla saisin hyvää työkokemusta, jos tulisin valituksi lähihoitajaopintoihin. Poikien perhepäivähoitaja oli nuori nainen, jolla itsellään oli vajaan kahden vuoden ikäinen lapsi. Hänellä ei ollut aiempaa kokemusta perhepäivähoitajana toimisesta. Parin viikon kuluttua tämä hoitaja ilmoitti, että hän kokee lasteni hoitamisen liian haasteelliseksi ja perhepäivähoitajana toimiminen ei olekaan hänen juttunsa. Pojat joutuivat vaihtamaan toiselle perhepäivähoitajalle.
Opiskelupaikka
Kesäkuun lopussa sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että minut on valittu opiskelemaan lähihoitajaksi. Olin käynyt keväällä pääsykokeissa, joissa minulta kysyttiin aikeista jatkaa opintoja myöhemmin. Silloin kerroin haastattelijalle, että haaveilen ensihoitajan ammatista. Tämän takia haastattelija suositteli, että hakisin nuorisolinjalle, jotta saisin paremman pohjan jatko-opintoihin ammattikorkeakouluun, kuin aikuiskoulutuksesta. Suostuin tähän muutokseen.
Tunsin itseni onnekkaaksi, koska uudenlainen arki ja -elämänvaihe antoi uskoa parempaan tulevaisuuteen. Työ vanhainkodissa vahvisti ajatustani siitä, että haluan opiskella hoitoalaa. Loppukesästä toinenkin perhepäivähoitaja ilmoitti, ettei hän enää jatka perhepäivähoitajana. Silloin päätin hakea pojille paikkaa vuoropäiväkodista tulevia opintojani ja työtä ajatellen. Onnekseni pojat saivat paikat päiväkodista, joka oli aivan lähellä kotiamme.
Opintojen aloitus
Syksyllä aloitin lähihoitajaopinnot 27-vuotiaana luokassa, jossa muut oppilaat olivat alle 18-vuotiaita. Kun epäilin, olenko liian vanha tähän porukkaan, opettaja rohkaisi minua sanoen, että olen hyvä esimerkki nuorille siitä, miten opiskeluun kannattaa suhtautua. Hyvin nopeasti minut nimettiin luokan äitihahmoksi ja onnekseni minut hyväksyttiin porukkaan mukaan.
Opiskelu toi helpotusta arkeeni, kun sain sen myötä omaa aikaa ja muutakin ajateltavaa. Sain myös uusia kavereita, joiden kanssa oli mukava jutella. Vaativasta arjestani en kuitenkaan tohtinut heille kertoa, olivathan opiskelutoverini huomattavasti nuorempia kuin minä ja todennäköisesti he eivät olisi pystyneet ymmärtämään tilannettamme.
Olin tunnollinen opiskelija, vaikka kotiarkemme olikin todella vaativaa. Pystyin opiskelemaan vain silloin, kun pojat nukkuivat. Usein teinkin tehtäviä ja luin tentteihin pitkälle aamuyöhön. Opiskeluni keskeytyi yölläkin useita kertoja Eetun herätessä vähän väliä. Kävin vaihtamassa vaipat ja rauhoittelemassa hänet uneen ja jatkoin opiskelua, kunnes hän taas heräsi. Sama jatkui läpi yön silloinkin, kun pääsin itse nukkumaan. Olin aina hyvin väsynyt, mutta sain silti tehtävistä ja kokeista hyviä arvosanoja.
Arjen haasteet lisääntyvät
Uudenlainen arki kului nopeasti ja arjen haasteet lisääntyivät. Noin puolitoistavuotiaana Eetun kaikki opittu puhe katoaa. Eetu ei puhunut enää lainkaan. Raivokohtaukset ja outo käytös lisääntyivät. Eetu hakkasi edelleen päätään seinään, kaatoi leluja päälleen ja satutti itseään monin eri tavoin. Jouduin pitämään häntä holding-otteessa yhä useammin, ettei hän satuttaisi itseään tai veljeään.
Lisäksi minusta tuntui, ettei Eetu ymmärtänyt, mitä hänelle sanoin. Kerroin huolestani neuvolassa, jossa minua rauhoiteltiin ja pyydettiin antamaan aikaa lapsen kehitykselle. Jokainenhan kehittyy omaa tahtiaan.
Tunsin syyllisyyttä, koska isoveli jäi liian vähälle huomiolle vaativan pikkuveljen takia. Tiesin, että hän kaipasi paljon enemmän aikaani. Mietin myös, mitä olen tehnyt väärin, kun lapseni käyttäytyy tällä tavalla. Mitä voisin tehdä toisin?
Päiväkodissa aletaan kiinnittää huomiota outoon käyttäytymiseen
Myös päiväkodissa alettiin kiinnittämään huomiota Eetun outoon käyttäytymiseen ja hoitajat alkoivat keskenään arvailla mistä outo käytös johtuu. Syyttävä katse kohdistui tietenkin minuun, opiskelevaan yksinhuoltaja äitiin. Koska minulla ei ollut ketään, kenelle olisin voinut puhua vaativasta arjestamme, purin ajatuksiani päiväkirjaan:
Tänään kun hain lapsia päiväkodista hoitaja halusi keskustella kanssani. Siellä on myös kiinnitetty huomiota Eetun outoon käytökseen. Hoitajan kertoman mukaan Eetu istuu lattialla ja rakentaa legoista suojamuuria ympärilleen. Hän myös kaataa päälleen legoja ja leluja koreista. ”Teillä täytyy olla kotioloissa jotakin todella pahasti pielessä, koska lapsesi käyttäytyy tällä tavalla” hoitaja sanoo minulle ja jatkaa ojentaen esitettä ”sinun kannattaa käydä keskustelemassa mielenterveystoimistossa, jotta saat asiasi kuntoon”
Purskahdan itkuun. Olen väsynyt, koska valvon öitä hoitaen vaativaa lastani sekä koulutöitä tehden. Pystyn tekemään koulutehtäviä vasta kun Eetu on nukahtanut, koska hän tarvitsee valveilla ollessaan valvontaa koko ajan. Joka tapauksessa tehtävien teko keskeytyy yölläkin usein Eetun heräillessä vähän väliä. Rauhoittelen Eetua, vaihdan vaipat ja jatkan tehtävien tekoa. Olen väsynyt myös siksi, että yöuneni ovat hyvin katkonaiset jatkuvan heräilyn takia.
Olen yrittänyt parhaani mukaan hoitaa lapsiani ja olla hyvä äiti. Siksi syytökset tuntuvat minusta kohtuuttomilta. Lohduton itkuni vaikuttaa lisäävän päiväkodin henkilökunnan epäilyä siitä, että olen mielenterveydeltäni sairas. Kukaan ei kysy minulta, miten arkemme sujuu, saanko nukuttua tarpeeksi tai tarvitsenko apua arjen pyörittämiseen.
Onnen murusia rankan arjen keskellä
Jälkeenpäin olen usein miettinyt, mikä auttoi jaksamaan silloin, kun en vielä tiennyt syytä Eetun outoon käytökseen. Vaikka elämämme olikin usein miten todella haastavaa ja rankkaa, oli elämässämme myös hyviä ja onnellisia hetkiä.
Hyvinä päivinä pystyimme tekemään yhdessä mukavia asioita, kuten käymään leikkipuistossa tai vaikka leipomaan yhdessä. Erityisesti isoveli nautti kovasti näistä hetkistä, kun hän pystyi saamaan enemmän huomiotani. Tunsin suurta iloa, kun näin isoveljen hymyilevän ja nauttivan yhteisistä hetkistä. Tunsin myös iloa Eetun kehityksen pienestäkin edistymisestä.
Myös opiskelu ja töissä käynti toivat iloa ja merkitystä elämääni. Tunsin itseni tarpeelliseksi muuallakin kuin kotona ja sain sopivasti muutakin ajateltavaa kuin kotiasiat. Tässä vaiheessa en osannut kuvitellakaan, miten paljon hoitoalan opinnoista tulisi olemaan apua ja hyötyä tulevaisuudessa, kun taistelisin Eetun oikeuksista hyvään elämään ja hoitoon.
Aiheeseen liittyvää luettavaa
Meidän tarina osa 1: Onnettomien tähtien alla https://omaishoitajaautisminaallokossa.com/osa-1-onnettomien-tahtien-alla/
Mitä ovat nepsy-vaikeudet? https://peda.net/kuopio/varhaiskasvatus/nvtval/monl/luonnos3
Kuinka tukea nepsy-lasta päiväkodissa? https://www.vol.fi/uutiset/kuinka-tukea-nepsy-lasta-paivakodissa/
